Tavoitteeni

Pintaraapaisujen ja villasukkien lisäksi taidan nostaa ns. kissan pöydälle. Olen eronnut , tosin on siitä jo useampi kuukausi aikaa, mutta silti melkoisen vasta. Takana on pidempi suhde ja itse en olisi halunnut erota. Ero oli oikea päätös ja minun tulisi olla siitä onnellinen, mutta kai minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin heikko ihminen, koska en näköjään vain osaa päästää irti menneestä.

Miehelleni tärkeää oli vain hänen omat ystävänsä ja hänen omat menonsa, minä tulin aina vasta kaiken sen muun jälkeen, jos aikaa jäi, harvoin jäi. Järkevästi ajatellen tottakai on parempi näin, mutta jännästi tuo sydän ei vain ymmärrä järkiperäistä ajatteluani. Olemme jääneet jotenkin kuitenkin kiinni toisiimme. Soittelemme edelleenkin joka päivä ja jaamme asiat toisillemme. Olemme ehkä läheisempiä jollakin tasolla kuin yhdessäolomme aikana ikinä. Voin valehetelematta sanoa, että hän on edelleen minun läheisin ihminen ja ehkäpä paras ystäväni.

Tavoitteekseni otankin nyt sen, että osaisin päästää irti ja alkaa elää uutta elämää. OMAA elämää. Elämää jossa minä olen oman elämäni tärkein henkilö. Kaikkein ensimmäiseksi minun pitäisi lakata pitämättä yhteyttä häneen, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Onkohan tämä jotain läheisriippuvuutta vai mitä lie säälittävyyttä? Tiedän sen itsekin, että ei tämä näinkään voi jatkua ja avain poispääsyyn on yhteydenpidon lopetus.

Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Miten te olette selvinneet eroista?