Tunnevamma

En halua enää ikävöidä. Haluan pystyä jo elämään normaalia elämää. Tuntuu niin huonolta, kun toinen elää iloisena elämäänsä ja minä jäin sen meidän huonon suhteen muistossa roikkumaan.

Se ihminen vain oli minun paras kaveri, rakastaja ja nyt siitä on tullut pahin vihamies. Ei vihamies siinä mielessä, että oikeasti vihaisimme toisiamme, tai kumpikaan kumpaakaan, vaan siinä mielessä, että vihaan tätä tunnetta mitä koen nykyään lähes tauotta. No ehkä tauotta on liioittelua, mutta ihan liikaa kuitenkin.

Mitähän hittoa tässä voisi tehdä? Pitääkö minun oikeasti kohta koittaa jotain laastarisuhdetta? Pelkään, että satutan sellaisella itseäni lisää. Yhh, olen jotenkin viallinen tapaus, liian tunteikas. Tunnevammainen, se minä olen! :J

"oon rakastanut kerran, sain tunnevamman"

Liian pieni, liian heikko, laastarisuhde?

Tuntuu siltä, että olen tähän elämään liian pehmeä ihminen. En jotenkin osaa suhteutua asioihin riittävän karskisti, vaan otan kaiken liian tunteella. Vaikeuttaa elämää, kun joka asiasta alka surettaa tai jatkuvasti on ikävä.

Olisi niin helppoa, kun osaisi vaan unohtaa tuon entisen. Ei tarvitsisi kokea tätä ikävää ja vielä hävetä sitä, että ikävöi. En tiedä mikä siihen auttaisi? Pelottaa, että minulta menee koko elämä ohi, kun ikävöin vain hänen peräänsä. Varsinkin, kun meidän suhde ei edes ollut mikään "hyvä", jos näin voi sanoa. Minulla oli usein tosi surkea olla ja paha mieli. Sekin tässä vielä haraa vastaan, että tiedän, että en haluaisi edes takaisin siihen suhteeseen ja silti ikävöin!

Tarvitsisin kunnon potkun persiille, että saisin jotain tolkkua tunneasioihini! Kaverini ehdotti ns. laastarisuhdetta. Pitäisi kuulemma hankkia joku lohduttaja ja sen avulla pääsisin yli. Mutta tiedän, että minun kohdalla se ei toimi. Minulla oli yksi mies joka piiritti minua tuossa vuoden vaihteen tienoilla ja koitinkin tapailla häntä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun sydän on vielä toisaalla.

Viikonlopuksi ajattelin, että jos perjantai-launtai yön olisin töissä (sain ihan palkallisen työvuoron, wuhuu) ja jos lauantaina kävisi katselemassa mitä tuo yöelämä tarjoaisi tuolla ravintolamaailmassa. Jospa siellä olisi odottamassa joku mukava mies joka saisi minun huomioni kiinnitettyä..

Töihin paluu

Eiliseen loppui sairasloma ja tänään on aika taas palata töiden pariin. Tai koulun harjoitteluahan tämä on, mutta työtä kuitenkin. Sain myös viikonlopulle työtarjouksen ja taidampa ottaa vastaan, niin saa vähän ylimääräistä.

Eilen vietettiin kavereiden kanssa kunnon juoruilta. Kaikilla tuntui olevan enemmän ja vähemmän huolia ja murheita ja siellä kuunneltiin toisten suruja ja kerrottiin omia ja lopulta yhdessä naurettiin (hyvässä hengessä) toisillemme. Söimme myös hyvin. Ihanan rentouttava ilta.

Tänään ajattelin palailla karppailun pariin vähän voimakkaammin, kun huomasin, että on pikkuisen tuo sairasloman mässäily alkanut turvottaa vatsaa. Illalla teen karppipizzaa. Laitan kuvaa ja arvostelua siitä tulemaan sitten. Nyt kuitenkin töihommiin!

Ps. Olen taas niin ikävöinyt sitä yhtä, tiedättehän.. Pitäisi jotenkin reipastua.

Säälittävää

Kyllä nyt täytyy myöntä, että olen todella säälittävä. Olen koko illan odottanut, että entinen mieheni soittaisi tai laittaisi viestiä. Mitään ei ole kuulunut. Mitenhän voin olla näin heikko ja tyhmä? En edes haluaisi ajatella koko ihmistä, niin silti huomaan ikävöiväni häntä.

Päivät menee ihan kohtuullisesti ja tänään kun on tuo pikkutyttö (kummityttö) ollut täällä minun luona, niin en ole edes miettinyt entistä miestäni. Nyt kuitenkin kun yksikseni istuskelen näin illalla ja katselen televisiota ja neulon, niin vähän väliä huomaan ajatusteni karanneen taas johonkin miten meillä oli tapana tehdä tai että tarvitsisin apua jossain digiboksin jumituksessa tai ihan mitä vaan. Näköjään saan mielleyhtymiä häneen nyt ihan kaikesta. Onnekseni olen kuitenkin pystynyt olemaan itse ottamatta yhteyttä. Nyt kello onkin jo niin paljon, että hän on nukkumassa ja tiedän, että tänään ei enää tulla olemaan yhteydessä.

Voisinkohan saada jonkunlaisen aivojen tunneosion nollauksen? Resetoinnin? Pääsisi aloittamaan puhtaalta pöydältä ja voisi ehkä olla joskus onnellinenkin. Sillä eihän onneni tiellä ole mitään muuta kuin minun oma irtipäästämisen osaamattomuuteni. Itse minä olen nyt se suurin viholliseni.

Villasukka on muuten ihan kohta valmis. Kärkikavennusta teen juuri. Taidan neuloa sukan loppuun ja sitten tuonne tuon ihanan pikkutytön viereen nukkumaan!