mitäpä sitä sitten

Kylläpä oli raskas harjoittelupäivä näin puolikuntoisena, huhhuh! Tuntui jo parin tunnin jälkeen, kuin olisi ollut sen kahdeksan tuntia töissä. Nyt onneksi ei ole harjoittelua jäljellä kuin puolikas päivä huomenna. Sitten perjantaina ja ensi viikolla koulua ja sitten alkaa ne kesätyöt pääsiäisen jälkeen! Kesätyöpaikasta ei ole kuulunut minkäänlaisia työvuorolistoja, eikä paikan esimies ole soitellut minulle perehdytyspäivistä, vaikka niin sovittiinkin. Pitänee odottaa vielä pari päivää ja soitella vaikka perjantaina itse.

Tuntuu, kuin minun elämää ei olisi, tai siis tuntuu ettei minulla ole elämää. Puolikuntoisena yrittää suorittaa harjoittelua loppuun, niin ei tässä jaksa mitään ylimääräistä tehdä. Kavereidenkin näkeminen on jäänyt ihan minimiin, kun ei vain jaksa! Täällä kotona sitten vain yksin luen tai katselen televisiota, niin kyllähän tässä tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Ja on aikaa murehtia menneitä ja ikävöidä. Tuntuu niin kovin yksinäiseltä ja surkealta.

Ikävähepo takaraivossa

Tänään on ollut taas niin toivottoman ikävä. Meillä on ollut entisen kanssa tapana aina pääsiäisenä käydä jossain reissussa. Viime vuonna oltiin Tallinnassa, sitä aiempana Tukholmassa. Tänä vuonna olen yksin kotona.

Lainasin Tommy Hellstenin kirjan Virtahepo olohuoneessa ja nyt aloittelen lukemaan sitä. Tuo on sitä ns. elämäntaitohömppää, mutta pakko tässä on ottaa kaikki keinot käyttöön, että pääsisi eron jälkeen jaloilleen. Tässä kuuluisi oppia tuntemaan itseään ja syitä siihen miksi tarrautuu johonkin ihmiseen/asiaan jne. Ymmärtämällä irti, tms.

Olikin erään lukijan kanssa "puhetta" taannoin, että suhteen ylipääsyn aika olisi puolet suhteen pituudesta. Minulla alkaa olla erosta kohta puolisen vuotta, eli jäljellä olisi tuolla puolikaslogiikalla sellaiset 2 vuotta. EEeeei! En jaksa. Pitää olla onnellinen, ettei meillä ole lapsia, sillä sehän tarkoittaisi, että täytyisi olla tuon yhden kanssa loppuelämä yhteyksissä. Joutuisi seuraamaan, kun hän hankkii uuden puolison ja jatkaisi onnellisena elämää. Ja minä vain ikävöisin, ilmeisesti.

Surusilmä

http://images1.wikia.nocookie.net/__cb20101009044512/sonicfanon/images/b/bf/Sad-face.jpg

Ääh, liikutuin jotenkin tosi paljon tuosta tämän illan Satuhäistä. Nyt itkettää ja tuntuu ihan mega-yksinäiseltä. Tuntui toki ihanalta nähdä onnellisia ja rakastuneita ihmisiä, mutta olen jotenkin niin huono ihminen, että tulin ihan kateelliseksi siitä. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että minä olen surullinen ja yksinäinen. Ähh, en edes oikeasti ajattele noin. Minusta on tulossa katkera ja surullinen ihminen.

Lauantaisauna

Lähdempä kaverille saunomaan ja maistelemaan muutamat "saunasiiderit". Eihän sitä tiedä vaikka innostuttaisiin vielä lähtemään yöelämää katselemaan.. No ehkä ei, mutta.. :) Palaillaan huomenna!

Läheisriippuvuus

Olen niin kyllästynyt haikailemaan entiseni perään ja ikävöimään häntä tai meidän yhteistä aikaa tai mitä lie.. Luin tänään jostain naistenlehdestä kirjasta nimeltä Virtahepo olohuoneessa. Kirjan on kirjoittanut Tommy Hellsten. Kirja on tällainen ns. elämänhallintaopas ja olen hieman epäileväinen aina näitä opuksia kohtaan, mutta aihe on niin minulle sopiva, että päätin laittaa kirjan varaukseen kirjastosta. Aihe nimittäin on läheisriippuvaisuus.

Minä varmaan olen tuollainen läheisriippuvainen. En jotenkin uskalla enkä osaa päästää irti entisestäni vaikka kaikki järki sanoo, että pitäisi unohtaa koko mies ja juosta kovaa toiseen suuntaan. Olen ihan varma, että jos pääsisin yli hänestä, niin olisin todella paljon tyytyväisempi elämääni. Toivon ainakin. Toivoisin, että elämäni olisi iloisempaa ja onnellisempaa.

Onneksi tänään sain ihania ja mahtavia uutisia, kun kävin kesätyöhaastattelussa ja sain paikan. Saan aloittaa osa-aikaisena jo huhtikuussa ja jatkaa aina tuonne elokuun loppuun saakka. Kirjoitan paremmalla ajalla tarkemmin mitä työ tulee pitämään sisällään. Nyt siirryn tv:n ääreen neulomaan ja olemaan yksinäinen läheisriippuvainen, höh.

Neiti Kevät

Heräsin tänään jo puoli kahdeksalta ihan ilman syytä. Uni ei enää tullut silmään, joten päätin nousta ylös. Halusin viettää oikein laiskan, rauhallisen ja raukean aamun, joten kiskaisin vain aamutakin päälle, otin kirjan ja istahdin sohvalle lukemaan. Pari tuntia meni ihan huomaamatta hyvän kirjan parissa. (Kirja on Kuninkaiden koitos. Taidan tehdä kirjasta postauksen tässä kunhan ehdin). Sitten söin aamupalan ja lähdin koiran kanssa ulkoilemaan. Ja oltiinkin lähes kaksi tuntia ulkona. Olen niin kevätihminen ja tuo auringon esilläolo saa minut oikeastikin jotenkin niin käsittämättömän onnelliseksi! Tekee minun ikävöivälle, alavireiselle ja yksinäiselle mielelleni hyvää olla välissä iloinen ja kokea onnentunteita.

Laitoin kameran latautumaan, syön jotain ja lähden ulkoilemaan uusiksi! Laitan kuvia näytille illemmalla, mikäli minun pokkarilla tuolla auringossa kuvia saa aikaan.

Blogin ikä 3 viikkoa - kävijöitä 3096

Taas on viikko pyörähtänyt eteenpäin ja blogin ikä on nyt jo täydet 3 viikkoa! Käyntejä blogissa oli äsken 3096. Viikkokävijämäärät on pysyneet hyvinkin tasaisesti noin 1000/viikko. Tällä viikolla päästiin näköjään noin sata enemmän. Mukava kun olette alkaneet kommentoidakin enemmän. Jos tulee mieleen jotain mistä haluaisitte kuulla, niin pistäkää tulemaan.

Olen pikkuisen miettinyt, että jos alkaisi kuvailla enemmän päivittäisiä pukeutumisia ja laittamaan kuvia, kiinnostaisiko? Nyt kevään tullessa alkaa varmaan myös liikuntamerkintöjä tulla enemmän. Käsitöitäkin on enemmän aikaa tehdä, kunhan harjoittelun saan päätökseen. Kesätyöhaun etenemisestä kertoilen kunhan se tilanne etenee. Jatkossakin varmaan olen säälittävä ja ikävöin entisen mieheni perään. Toivon ja toivokaa tekin, että pääsen siitä tyypistä yli ja löydän jonkun ihanan ja ihastun niin, että sukat pyörii jaloissa! Tosin sitten teille on tulossa kyllä siirappisia tekstejä, mutta ehkäpä me pärjäämme, jos niin onnekkaasti käy ;)

Kiitos teille jotka käytte lukemassa ja kuulemassa minun elämästäni juttuja!

Harmichef

Harmittaa, kun olen ollut niin alamaissa, ettei ole oikein tännekään jaksanut kirjoitella kummempia. Täytynee koittaa piristyä.

Tänään kävin kaverilla kylässä. Tuli kyllä tarpeeseen. Oli ihana saada purkaa tätä huonoa oloa jollekin joka välittää. Kaveri aikoi raahata minut viikonloppuna luokseen yökylään. Värjätään hiuksia, syödään ja ollaan vaan. Odotan sitä jo kovasti. Ei tässä onneksi ole enää monta päivää. Työpäiviä tällä viikolla kaksi jäljellä, joista perjantai on vain puolikas.

Nyt taidan istahtaa sohvalle katselemaan illan Topchef -jakson. Harmi kun Jose tippui viimeksi. Kuulumisiin!

alakulo

Suru ja ikävä. Yksinäisyys. Henkisesti tosi raskas päivä. Ei muuta tänä iltana.

http://socialimprove.com/files/2007/09/unhappy-smiley.jpg

Tunnevamma

En halua enää ikävöidä. Haluan pystyä jo elämään normaalia elämää. Tuntuu niin huonolta, kun toinen elää iloisena elämäänsä ja minä jäin sen meidän huonon suhteen muistossa roikkumaan.

Se ihminen vain oli minun paras kaveri, rakastaja ja nyt siitä on tullut pahin vihamies. Ei vihamies siinä mielessä, että oikeasti vihaisimme toisiamme, tai kumpikaan kumpaakaan, vaan siinä mielessä, että vihaan tätä tunnetta mitä koen nykyään lähes tauotta. No ehkä tauotta on liioittelua, mutta ihan liikaa kuitenkin.

Mitähän hittoa tässä voisi tehdä? Pitääkö minun oikeasti kohta koittaa jotain laastarisuhdetta? Pelkään, että satutan sellaisella itseäni lisää. Yhh, olen jotenkin viallinen tapaus, liian tunteikas. Tunnevammainen, se minä olen! :J

"oon rakastanut kerran, sain tunnevamman"

Yksinäisyys seurana

Yksinäisyys hiipi taas jostain tuolta, vaikka kuinka koitin pysyä hyvällä mielellä. Jotenkin sen yksinäisyyden vain tuntee, kun yksin nököttää vapaailtana kotona. Televisio seuranaan ja syö herkkuja, yksin. Ei minun edes tarvitsisi olla yksin, mutta kun muut ei herätä mitään tuntemuksia ja se tuntemusten kohde ei minua halua. Eron jälkeen useampi mies on osoittanu kiinnostusta minua kohtaan ja olen minä parin kanssa yrittänytkin jotain, mutta aina se on kuivahtanut heti alkuunsa, kun minua alkaa lähes ällöttää ne miehet. Blaah, itse teen elämästäni hankalaa.

Viime perjantaina kun oltiin tyttöjen kanssa tuolla yöelämässä, niin tapasin erään kaverini entisen luokkakaverin. Tyyppi tuli juttelemaan kaverille, mutta kaveri oli juuri lähdössä tupakalle, joten jäimme tyypin kanssa kahdestaan. Vietimmekin koko baari-illan sitten toistemme seurassa ja tyyppi tarjosi minulle juomia useamman. Lopulta hän vei minut taksilla kotiinkin vaikka itse asui ihan eri suunnalla. Seuraavana päivänä tyyppi kysyi minua facebookissa kaveriksi, mutta eipä me olla siellä ainoakaan päivänä oltu yhtäaikaa, että oltaisi voitu mitään kirjoitella. Pelottaa, että tässäkin käy niin, että huomaan kohta, ettei kiinnostakkaan yhtään. Nyt vielä voin sanoa, että pikkuisen voisi kiinnostaa tutustella enemmän.. Saa nyt nähdä.

Liian pieni, liian heikko, laastarisuhde?

Tuntuu siltä, että olen tähän elämään liian pehmeä ihminen. En jotenkin osaa suhteutua asioihin riittävän karskisti, vaan otan kaiken liian tunteella. Vaikeuttaa elämää, kun joka asiasta alka surettaa tai jatkuvasti on ikävä.

Olisi niin helppoa, kun osaisi vaan unohtaa tuon entisen. Ei tarvitsisi kokea tätä ikävää ja vielä hävetä sitä, että ikävöi. En tiedä mikä siihen auttaisi? Pelottaa, että minulta menee koko elämä ohi, kun ikävöin vain hänen peräänsä. Varsinkin, kun meidän suhde ei edes ollut mikään "hyvä", jos näin voi sanoa. Minulla oli usein tosi surkea olla ja paha mieli. Sekin tässä vielä haraa vastaan, että tiedän, että en haluaisi edes takaisin siihen suhteeseen ja silti ikävöin!

Tarvitsisin kunnon potkun persiille, että saisin jotain tolkkua tunneasioihini! Kaverini ehdotti ns. laastarisuhdetta. Pitäisi kuulemma hankkia joku lohduttaja ja sen avulla pääsisin yli. Mutta tiedän, että minun kohdalla se ei toimi. Minulla oli yksi mies joka piiritti minua tuossa vuoden vaihteen tienoilla ja koitinkin tapailla häntä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun sydän on vielä toisaalla.

Viikonlopuksi ajattelin, että jos perjantai-launtai yön olisin töissä (sain ihan palkallisen työvuoron, wuhuu) ja jos lauantaina kävisi katselemassa mitä tuo yöelämä tarjoaisi tuolla ravintolamaailmassa. Jospa siellä olisi odottamassa joku mukava mies joka saisi minun huomioni kiinnitettyä..

Vapaus?

Tästä vähän  itselle ja mulle tsemppausta! Kaija Koo - Vapaa

Säälittävää

Kyllä nyt täytyy myöntä, että olen todella säälittävä. Olen koko illan odottanut, että entinen mieheni soittaisi tai laittaisi viestiä. Mitään ei ole kuulunut. Mitenhän voin olla näin heikko ja tyhmä? En edes haluaisi ajatella koko ihmistä, niin silti huomaan ikävöiväni häntä.

Päivät menee ihan kohtuullisesti ja tänään kun on tuo pikkutyttö (kummityttö) ollut täällä minun luona, niin en ole edes miettinyt entistä miestäni. Nyt kuitenkin kun yksikseni istuskelen näin illalla ja katselen televisiota ja neulon, niin vähän väliä huomaan ajatusteni karanneen taas johonkin miten meillä oli tapana tehdä tai että tarvitsisin apua jossain digiboksin jumituksessa tai ihan mitä vaan. Näköjään saan mielleyhtymiä häneen nyt ihan kaikesta. Onnekseni olen kuitenkin pystynyt olemaan itse ottamatta yhteyttä. Nyt kello onkin jo niin paljon, että hän on nukkumassa ja tiedän, että tänään ei enää tulla olemaan yhteydessä.

Voisinkohan saada jonkunlaisen aivojen tunneosion nollauksen? Resetoinnin? Pääsisi aloittamaan puhtaalta pöydältä ja voisi ehkä olla joskus onnellinenkin. Sillä eihän onneni tiellä ole mitään muuta kuin minun oma irtipäästämisen osaamattomuuteni. Itse minä olen nyt se suurin viholliseni.

Villasukka on muuten ihan kohta valmis. Kärkikavennusta teen juuri. Taidan neuloa sukan loppuun ja sitten tuonne tuon ihanan pikkutytön viereen nukkumaan!

Yksinäisyys ja ikävä

Jokainen kokee varmasti yksinäisyyden eritavoin, omalla tavallaan. Minä usein pidän yksinäisyydestä. Viihdyn omissa oloissani vapaa-ajallani.

Juuri nyt kuitenkin on pahalla tavalla yksinäinen olo. Yksinäisyys tuntuu aivan fyysisestikin, kädet ovat kylmät ja kärsivarsien ihoa on kun koskee, niin iho on kelmeä. Tarvitsisi kainalon johon mennä lämmittelemään ja jonkun jota halata juuri nyt. Jonkun joka saisi minut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi ja kertoisi, että olen tärkeä.

Ikävöin entistä miestäni. En kyllä edes tiedä ikävöinkö oikeasti häntä vai ikävöinkö sitä, kun voi viettää lauantai-iltaa jonkun seurassa ja että olisi joku jolle purkaa asioita. Kaipaan niin kovasti sitä, että olisin jollekkin JOKU ja että minulla itselläni olisi JOKU.

Kaikkihan se on omasta toiminnasta ja ajatuksista kiinni, ei saisi päästää tämmöistä ikävöintivaihdetta päälle, kn tämä on niin hankala saada kytkettyä pois. Menee vain masenteluksi ja muisteluksi kaikki. Pitäisi keskittyä hyviin asioihin ja alkaa suunnitella tulevaisuutta.

Tulevaisuus. Mitähän toivon tulevaisuudelta? No varmaan ensinnäkin pitäisi valmistua koulusta. Opiskelen siis sairaanhoitajaksi. Pidän kovasti opinnoistani ja olenkin ihan hyvä hommassani. Kunhan pääsisin tästä entisestä miehestäni tunnetasolla yli, niin voisin alkaa haaveilla uudesta suhteesta. En uskokkaan, että viettäisin yksin tulevaisuuttani, mutta juuri nyt vielä tuntuu erittäin vieraalta ajatus jostakin muusta miehestä. No onneksi tässä on aikaa ja koko elämä jäljellä.

Ensi viikolla on tiedossa illanistujaiset tyttöporukalla. Eiköhän sitten saa mielialaakin nostatettua!

Nyt jos vielä hetkeksi palailisi neulomuksien pariin. Ensimmäinen sukka on kantapäävaiheessa, kyllä tämä tästä!

Tavoitteeni

Pintaraapaisujen ja villasukkien lisäksi taidan nostaa ns. kissan pöydälle. Olen eronnut , tosin on siitä jo useampi kuukausi aikaa, mutta silti melkoisen vasta. Takana on pidempi suhde ja itse en olisi halunnut erota. Ero oli oikea päätös ja minun tulisi olla siitä onnellinen, mutta kai minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin heikko ihminen, koska en näköjään vain osaa päästää irti menneestä.

Miehelleni tärkeää oli vain hänen omat ystävänsä ja hänen omat menonsa, minä tulin aina vasta kaiken sen muun jälkeen, jos aikaa jäi, harvoin jäi. Järkevästi ajatellen tottakai on parempi näin, mutta jännästi tuo sydän ei vain ymmärrä järkiperäistä ajatteluani. Olemme jääneet jotenkin kuitenkin kiinni toisiimme. Soittelemme edelleenkin joka päivä ja jaamme asiat toisillemme. Olemme ehkä läheisempiä jollakin tasolla kuin yhdessäolomme aikana ikinä. Voin valehetelematta sanoa, että hän on edelleen minun läheisin ihminen ja ehkäpä paras ystäväni.

Tavoitteekseni otankin nyt sen, että osaisin päästää irti ja alkaa elää uutta elämää. OMAA elämää. Elämää jossa minä olen oman elämäni tärkein henkilö. Kaikkein ensimmäiseksi minun pitäisi lakata pitämättä yhteyttä häneen, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Onkohan tämä jotain läheisriippuvuutta vai mitä lie säälittävyyttä? Tiedän sen itsekin, että ei tämä näinkään voi jatkua ja avain poispääsyyn on yhteydenpidon lopetus.

Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Miten te olette selvinneet eroista?