Tapasin tämän miehen jo talvella (kirjoitin siitä tänne blogiinkin) ja olemmekin tuon jälkeen vaihdelleen kuulumisia säännöllisen epäsäännölllisesti Facebookissa. Nyt viime viikkoina hän on kuitenkin alkanut lähestyä minua hieman enemmän. Ilmassa on ainakin minun puoleltani ihastumista! Pitää nyt katsoa mihin tämä johtaa... Hyvältä tuntuu kuitenkin!
Viime kirjoituksesta näkyy olevan lähes 6 viikkoa aikaa. PALJON on ehtinyt tapahtua, josta johtuen kirjoittelukin on jäänyt.
Minulla on muutto kesken. Töissä olen ollut jo yli 2 kuukautta ja vielä monta jäljellä, mukavaa :)
Entiseni kanssa tilanne on sinänsä muuttunut, että jotenkin kummallisesti meillä on välit vähän lämmenneet ja ollaankin vietetty aikaa yhdessä. Yhteenpaluusta ei kuitenkaan voi puhua, sitä ei tule tapahtumaan, mutta kuitenkin "paremman puutteessa" on näin edetty.
Olen saanut viestejä teiltä lukijoilta sähköpostiin tietynlainen@gmail.com ja olen niihin vastannutkin. Täällä on näköjään tullut myös viestejä, käyn niiden kimppuun tässä ihan pian.
Miten teidän juhannus meni? Itse olin pienellä porukalla kaveripariskunnan mökillä. Paikka on ihana! Kauniin järven rannalla. Hyttysiä vaan oli niin paljon, että meinasi kiukuttaa aivan, hyh!
Ääh, liikutuin jotenkin tosi paljon tuosta tämän illan Satuhäistä. Nyt itkettää ja tuntuu ihan mega-yksinäiseltä. Tuntui toki ihanalta nähdä onnellisia ja rakastuneita ihmisiä, mutta olen jotenkin niin huono ihminen, että tulin ihan kateelliseksi siitä. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että minä olen surullinen ja yksinäinen. Ähh, en edes oikeasti ajattele noin. Minusta on tulossa katkera ja surullinen ihminen.
Jotenkin liikuttava tämän illan Satuhäät. Morsian on ihanan välitön ja huomaa miten kovasti pitävät toisistaan. Valtavan nättejä tyttöjäkin :) Parina Johanna Merjomaa ja Kim Grönberg. Pari on tuntenut toisensa alle vuoden häiden akaan ja sulhon vanhemmat eivät ole iloisia avioliitosta. Kuitenkin lopulta saapuvat kirkkoon muun juhlaväen mukana, ihanaa. Mistä minullekkin ihana mies, nyyh..
Ompa vähä erikoinen satuhäät tänään. Vähän surumielinen. Mutta semmoistahan se elämä on. Jaksossa on Anne Savioja ja Peter Simu menevät naimisiin. Nyt vielä televisiota tarkemmin ja sitten aikaisin nukkumaan. Huomiseen!
Taas on viikko pyörähtänyt eteenpäin ja blogin ikä on nyt jo täydet 3 viikkoa! Käyntejä blogissa oli äsken 3096. Viikkokävijämäärät on pysyneet hyvinkin tasaisesti noin 1000/viikko. Tällä viikolla päästiin näköjään noin sata enemmän. Mukava kun olette alkaneet kommentoidakin enemmän. Jos tulee mieleen jotain mistä haluaisitte kuulla, niin pistäkää tulemaan.
Olen pikkuisen miettinyt, että jos alkaisi kuvailla enemmän päivittäisiä pukeutumisia ja laittamaan kuvia, kiinnostaisiko? Nyt kevään tullessa alkaa varmaan myös liikuntamerkintöjä tulla enemmän. Käsitöitäkin on enemmän aikaa tehdä, kunhan harjoittelun saan päätökseen. Kesätyöhaun etenemisestä kertoilen kunhan se tilanne etenee. Jatkossakin varmaan olen säälittävä ja ikävöin entisen mieheni perään. Toivon ja toivokaa tekin, että pääsen siitä tyypistä yli ja löydän jonkun ihanan ja ihastun niin, että sukat pyörii jaloissa! Tosin sitten teille on tulossa kyllä siirappisia tekstejä, mutta ehkäpä me pärjäämme, jos niin onnekkaasti käy ;)
Kiitos teille jotka käytte lukemassa ja kuulemassa minun elämästäni juttuja!
Mun ilta ei mennytkään niinku suunnittelin. Kaveri tupsahti kylään ilman ennakkoilmoituksia. Ei olla nähty lähes kuukauteen, koska hän oli juuri kolme viikkoa Tukholmassa ja ei nähdä taas hetkeen, kun hän lähtee kohti Tukholmaa taas maanantaina. Hän otti ja meni rakastumaan ruotsalaiseen mieheen ja tekee nyt muuttoa miehen luo. Tehtiin suunnitelmia, että menen kylään heille kesällä. Ihan mukava.
Kuvassa yllä kaverin tuliaiset. Kuulemma erittäin rihkamaiset korvikset, mutta oli ostanut minulle, kun oli niin minun näköiset. Tuollaiset "helmikorvakorut" jotka on himmeän helmiäisen vaaleanpunaiset, ehkä hiukan taittaa rusehtavaan vaaleanpunaiseen. Oikein nätit! (Taustalla näkyy myös läppärini ja alla erään kaupungin matkaopas..) Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta. Nappasin kuvan hämärässä kännykällä.
Tuntuu siltä, että olen tähän elämään liian pehmeä ihminen. En jotenkin osaa suhteutua asioihin riittävän karskisti, vaan otan kaiken liian tunteella. Vaikeuttaa elämää, kun joka asiasta alka surettaa tai jatkuvasti on ikävä.
Olisi niin helppoa, kun osaisi vaan unohtaa tuon entisen. Ei tarvitsisi kokea tätä ikävää ja vielä hävetä sitä, että ikävöi. En tiedä mikä siihen auttaisi? Pelottaa, että minulta menee koko elämä ohi, kun ikävöin vain hänen peräänsä. Varsinkin, kun meidän suhde ei edes ollut mikään "hyvä", jos näin voi sanoa. Minulla oli usein tosi surkea olla ja paha mieli. Sekin tässä vielä haraa vastaan, että tiedän, että en haluaisi edes takaisin siihen suhteeseen ja silti ikävöin!
Tarvitsisin kunnon potkun persiille, että saisin jotain tolkkua tunneasioihini! Kaverini ehdotti ns. laastarisuhdetta. Pitäisi kuulemma hankkia joku lohduttaja ja sen avulla pääsisin yli. Mutta tiedän, että minun kohdalla se ei toimi. Minulla oli yksi mies joka piiritti minua tuossa vuoden vaihteen tienoilla ja koitinkin tapailla häntä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun sydän on vielä toisaalla.
Viikonlopuksi ajattelin, että jos perjantai-launtai yön olisin töissä (sain ihan palkallisen työvuoron, wuhuu) ja jos lauantaina kävisi katselemassa mitä tuo yöelämä tarjoaisi tuolla ravintolamaailmassa. Jospa siellä olisi odottamassa joku mukava mies joka saisi minun huomioni kiinnitettyä..
Kyllä nyt täytyy myöntä, että olen todella säälittävä. Olen koko illan odottanut, että entinen mieheni soittaisi tai laittaisi viestiä. Mitään ei ole kuulunut. Mitenhän voin olla näin heikko ja tyhmä? En edes haluaisi ajatella koko ihmistä, niin silti huomaan ikävöiväni häntä.
Päivät menee ihan kohtuullisesti ja tänään kun on tuo pikkutyttö (kummityttö) ollut täällä minun luona, niin en ole edes miettinyt entistä miestäni. Nyt kuitenkin kun yksikseni istuskelen näin illalla ja katselen televisiota ja neulon, niin vähän väliä huomaan ajatusteni karanneen taas johonkin miten meillä oli tapana tehdä tai että tarvitsisin apua jossain digiboksin jumituksessa tai ihan mitä vaan. Näköjään saan mielleyhtymiä häneen nyt ihan kaikesta. Onnekseni olen kuitenkin pystynyt olemaan itse ottamatta yhteyttä. Nyt kello onkin jo niin paljon, että hän on nukkumassa ja tiedän, että tänään ei enää tulla olemaan yhteydessä.
Voisinkohan saada jonkunlaisen aivojen tunneosion nollauksen? Resetoinnin? Pääsisi aloittamaan puhtaalta pöydältä ja voisi ehkä olla joskus onnellinenkin. Sillä eihän onneni tiellä ole mitään muuta kuin minun oma irtipäästämisen osaamattomuuteni. Itse minä olen nyt se suurin viholliseni.
Villasukka on muuten ihan kohta valmis. Kärkikavennusta teen juuri. Taidan neuloa sukan loppuun ja sitten tuonne tuon ihanan pikkutytön viereen nukkumaan!
Jokainen kokee varmasti yksinäisyyden eritavoin, omalla tavallaan. Minä usein pidän yksinäisyydestä. Viihdyn omissa oloissani vapaa-ajallani.
Juuri nyt kuitenkin on pahalla tavalla yksinäinen olo. Yksinäisyys tuntuu aivan fyysisestikin, kädet ovat kylmät ja kärsivarsien ihoa on kun koskee, niin iho on kelmeä. Tarvitsisi kainalon johon mennä lämmittelemään ja jonkun jota halata juuri nyt. Jonkun joka saisi minut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi ja kertoisi, että olen tärkeä.
Ikävöin entistä miestäni. En kyllä edes tiedä ikävöinkö oikeasti häntä vai ikävöinkö sitä, kun voi viettää lauantai-iltaa jonkun seurassa ja että olisi joku jolle purkaa asioita. Kaipaan niin kovasti sitä, että olisin jollekkin JOKU ja että minulla itselläni olisi JOKU.
Kaikkihan se on omasta toiminnasta ja ajatuksista kiinni, ei saisi päästää tämmöistä ikävöintivaihdetta päälle, kn tämä on niin hankala saada kytkettyä pois. Menee vain masenteluksi ja muisteluksi kaikki. Pitäisi keskittyä hyviin asioihin ja alkaa suunnitella tulevaisuutta.
Tulevaisuus. Mitähän toivon tulevaisuudelta? No varmaan ensinnäkin pitäisi valmistua koulusta. Opiskelen siis sairaanhoitajaksi. Pidän kovasti opinnoistani ja olenkin ihan hyvä hommassani. Kunhan pääsisin tästä entisestä miehestäni tunnetasolla yli, niin voisin alkaa haaveilla uudesta suhteesta. En uskokkaan, että viettäisin yksin tulevaisuuttani, mutta juuri nyt vielä tuntuu erittäin vieraalta ajatus jostakin muusta miehestä. No onneksi tässä on aikaa ja koko elämä jäljellä.
Ensi viikolla on tiedossa illanistujaiset tyttöporukalla. Eiköhän sitten saa mielialaakin nostatettua!
Nyt jos vielä hetkeksi palailisi neulomuksien pariin. Ensimmäinen sukka on kantapäävaiheessa, kyllä tämä tästä!
Pintaraapaisujen ja villasukkien lisäksi taidan nostaa ns. kissan pöydälle. Olen eronnut , tosin on siitä jo useampi kuukausi aikaa, mutta silti melkoisen vasta. Takana on pidempi suhde ja itse en olisi halunnut erota. Ero oli oikea päätös ja minun tulisi olla siitä onnellinen, mutta kai minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin heikko ihminen, koska en näköjään vain osaa päästää irti menneestä.
Miehelleni tärkeää oli vain hänen omat ystävänsä ja hänen omat menonsa, minä tulin aina vasta kaiken sen muun jälkeen, jos aikaa jäi, harvoin jäi. Järkevästi ajatellen tottakai on parempi näin, mutta jännästi tuo sydän ei vain ymmärrä järkiperäistä ajatteluani. Olemme jääneet jotenkin kuitenkin kiinni toisiimme. Soittelemme edelleenkin joka päivä ja jaamme asiat toisillemme. Olemme ehkä läheisempiä jollakin tasolla kuin yhdessäolomme aikana ikinä. Voin valehetelematta sanoa, että hän on edelleen minun läheisin ihminen ja ehkäpä paras ystäväni.
Tavoitteekseni otankin nyt sen, että osaisin päästää irti ja alkaa elää uutta elämää. OMAA elämää. Elämää jossa minä olen oman elämäni tärkein henkilö. Kaikkein ensimmäiseksi minun pitäisi lakata pitämättä yhteyttä häneen, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Onkohan tämä jotain läheisriippuvuutta vai mitä lie säälittävyyttä? Tiedän sen itsekin, että ei tämä näinkään voi jatkua ja avain poispääsyyn on yhteydenpidon lopetus.
Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Miten te olette selvinneet eroista?
