Kylläpä oli raskas harjoittelupäivä näin puolikuntoisena, huhhuh! Tuntui jo parin tunnin jälkeen, kuin olisi ollut sen kahdeksan tuntia töissä. Nyt onneksi ei ole harjoittelua jäljellä kuin puolikas päivä huomenna. Sitten perjantaina ja ensi viikolla koulua ja sitten alkaa ne kesätyöt pääsiäisen jälkeen! Kesätyöpaikasta ei ole kuulunut minkäänlaisia työvuorolistoja, eikä paikan esimies ole soitellut minulle perehdytyspäivistä, vaikka niin sovittiinkin. Pitänee odottaa vielä pari päivää ja soitella vaikka perjantaina itse.
Tuntuu, kuin minun elämää ei olisi, tai siis tuntuu ettei minulla ole elämää. Puolikuntoisena yrittää suorittaa harjoittelua loppuun, niin ei tässä jaksa mitään ylimääräistä tehdä. Kavereidenkin näkeminen on jäänyt ihan minimiin, kun ei vain jaksa! Täällä kotona sitten vain yksin luen tai katselen televisiota, niin kyllähän tässä tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Ja on aikaa murehtia menneitä ja ikävöidä. Tuntuu niin kovin yksinäiseltä ja surkealta.
tervetuloa kerhoon. erosin itse tasan vuosi sitten ja ajoittain jo ajattelen että pahin on ohi. silti se joistain ihan ihmeellisistä kulmista kipuaa se tuska takaisin kyytiin :( tänään on sellainen päivä, tuntuu että kaikilla muilla menee paremmin, he jaksavat hoitaa ystävyyssuhteita ja katsella eteenpäin, osa ystävistäni joiden maailma kaatui samoihin aikoihin, on jo elämä aikalailla kunnossa. kuten minullakin, ulkopuolisesti katsottuna. sisällä on kuitenkin edelleen todella pimeää hetkittäin. tuntuu että olen maailman yksinäisin ja onnettomin olento vaikkei se totta taida ollakkaan. olen löytänyt itsestäni myös kaksi outoa uutta piirrettä toipumisen aikana, sen että olen heikkona myös kateellinen, niille joilla on se joku edelleen ja tunnen suurta tuskaa miettiessäni miksi minun tarinani meni sitten lopulta näin. ja toinen on se että haluan näyttää ulospäin todella vahvalta kuin että pysyisin voimissani ja tämä on sitä mitä haluan koska nen uskalla myöntää että tahdon jotain ihan muuta. entiseni takaisin esimerkiksi. vaikkei se ole mahdollista. en vain haua kertoa sitä kellekkään ja tämä ajoittainen esittäminen vahvuudesta ottaa vielä pahemmin voimille. siksipä tykkäänkin olla yksin ja haluan pitää tiettyihin uteliaisiin ja paremminmenestyviin ystäviini välimatkaa. kuinka säälittävää. pakko vain uskoa että jonain päivänä kun tämä asia on oikeasti loppuunkäsitelty, voin olla taas oma, reipas itseni ja keskittyä vain siihen mikä minulle merkitsee. enkä kyräillä niitä joilla tuntuu menevän minua paremmin. nämä ovat surullisia aikoja, kuinka kauan tässä voi vielä mennä?
VastaaPoistaeli samasta kaupungista löytyy toinenkin surkea ja haavoittunut sydän. Tsemppiä!
Se on jännä, että vaikka itsestä tuntuu, että on ainut näin surkea ja yksinäisyyttä kokeva tyyppi, niin näköjään meitä on muitakin. Ehkä se tuo lohtua. Koitetaampa jaksaa ja toivotaan, että kyllä me vielä täältä noustaan!! :)
VastaaPoistameitä on hyvin monta. monet tuntevat näitä tunteita myös vaikka eivät edes asuisi yksin. se on todella kivuliasta olla näillä hetkillä itselleen rehellinen. minäkin kaipaan menneisyyttä, jossa en edes ollut erityisen onnellinen, vain siksi että olin ainakin turvassa. tai niin luulin. nyt näin kun opettelee jälleen elämään ja olemaan yksin ja opettelee ylipäänsä tuntemaan taas itsensä, niin sitä tuntee olevansa niin hajalla ja turvaton. mutta ajan kanssa, ajan kanssa, sitä kasvattaa itselleen taas ihon ja on valmiina uusiin seikkailuihin. yhden neuvon voin sulle antaa, joka tuntuu hieman helpottavan pahalla hetkellä oloa; se on semmoinen pieni ajatus siitä että hyväksyn sen että elämä on tällä hetkellä tällaista. se ei tule aina olemaan ja olo tulee helpottamaan mut nyt on näin ja se on hyväksyttävä. se on auttanut minua.
VastaaPoista